Edellisessä julkaisussani kerroin Jättiläisistä; miltä he näyttivät, miten he elivät ja asuvat.
Tässä kirjoituksen luettuasi, sinä tiedät miksi Jättiläiset joutuvat lähtemään pois Oulujoelta.
Tarina lienee monelle tuttu, mutta kertaus on opintojen äiti. Tämä teksti on kopioitu lähes sellaisenaan sen alkuperäisestä julkaisusta, jonka Johan Wiktor Calamnius julkaisi vuonna 1873 teoksessa Joukahainen.
Pyhäkosken Jättiläiset
Eräänä valoisana kesäyönä, Pyhäkosken Jättiläiset istuskelivat kosken molemmin puolin ja jutustelivat keskenään. Toiset Jättiläiset istuivat kivisillä istuimilla ja toiset seisoivat Hiidenlinnan vierteillä. Niin väkevä oli, näet, näiden ääni, että heidän tavallinenkin pakinansa kuului yli, kosken pauhunnan.
Jättiläiset olivat selvästi huolissaan. He aavistivat jotain pahaa…
Pyhäkosken puolella olevat Jättiläiset ketoivat, että vanha Äijä, joka piti Hiidenlinnassa asuntoansa, oli alkanut käyttäytyä todella oudosti. Hän ei liikkunut linnastaan enää missään, huokaili ja mittaeli köyttänsä, jota hän kelasi sammaleista, mitkä linnan seinissä kasvoivat.
Jättiläiset ketoivat edelleen, että Äijä oli toistelevan itsekseen:
”että köysi koht´siltään oli mittansa täyttävä, ja silloinpa oli se aika tuleva, jolloin uusi kansa oli muuttava maahan asumaan ja vanhain asujainten olisi pakeneminen maan sisään. Tämän merkiksi oli outo mies pian laskeva tuota pyhää koskea ensimmäisenä alas.”
Äijä siis pelkäsi, että Jättiläisten aika on Oulujoella ohi ja että uusi kansa on tulossa valloittamaan heidän maat. Näistä tämmöisistä Jättiläiset juttelivat keskenänsä – pahoilla mielin, mikä epäillen, mikä uskoen.
Tarina Pyhäkosken ensimmäisestä laskijasta
Niin kuitenkin kävi, että levenevän aamukoitteen puna-valossa vene ilmaantui Pyhäkoskelle ja kulki riehuvaa vauhtia koskea alas. Veneen perässä seisoi ihminen. Jättiläiset eivät miestä tunteneet, mutta tarina kertoo, että miehen nimi oli Montta.
Tämän nähdessään Jättiläiset kiljuivat ääneen, ja siinä samassa Hiidenlinnan syvyydestä kuului vanhan Äijän – syvä huokaus.
Montta
Monet sanoivat hänen olleen Venäläisen, toiset Lappalasen. Mitkä arvelivat häntä Turjalaiseksi, mitkä Karjalaiseksi.
Montta oli mustaverinen, tavallisen pitkä mies, varreltansa pitemminkin solakka kuin lihava. Hänen tukkansa oli musta ja tuuheat silmäripset ympäröitsivät hänen tummanruskeat silmänsä, jotka levottomasti mutta samalla alakuloisesti katselivat ympärilleen. Silmäkuoppia varjoeli suuret, mustat ja leveät kulmakarvat, jotka nenän ympärillä, jotka nenän yläpuolella yhtyivät. Kasvojen uurteet osoittivat kummallista mielialojen sekaannusta: niissä oli levottomuutta ja vakaisuutta, pelkoa ja uskaliaisuutta, hyvyyttä ja viekkautta, huolimattomuutta ja huolta ja kevytmielisyyttä ja ankaruutta.
Kuka oli Montta?
Montta oli kummallinen mies, joka oli kaikki vedet kulkenut, kaikki kosket laskenut. Jensisei-joen valtavat kosket, Wienan tyynet suvannot, Äänisjärven kuohut Aallokkaan vaahtopäät aallot, Araljärv ja Wienanmeri.
Mutta kaikista näistä vaaroista oli Montta itsensä pelastanut; itsensä – pienen arkkusensa, jonka hän kaikkialla kantoi muassaan likistettynä vasempaan kainaloonsa. Ilman tätä arkkustansa ei oltu häntä koskaan nähty. Jos kulki taikka istui, seisoi taikka makasi, valvoi taikka nukkui – aina, aina vain oli arkkunen hänen kainalossaan.
Mitä arkkunen sisälsi?
Tätäpä ei kenkään tietänyt. Muutamat arvelivat siinä olevan hopeata, kultaa ja kalliita kiviä; muutamat miettivät, että siinä oli kultaa tekevä mylly. Toiset taas tiesivät, että arkku oli noitakaluja täynnä, jotka Monttaa suojelivat ja hänen pelastivat hengenvaaroista. Mikä tiesi, että siinä säilytettiin naisen sydän; mikä taas, että siinä oli kaksi ihmis-silmää.
Montan rukous
Montta oli tällä erää kulkenut Oulujoen vesiä, kulkenut laveita Oulujärven selkiä ja ilman pelotta laskenut Oulujoen suuria koskia. Mutta kun hän tuli Pyhäkosken niskaan ja havaitsi kosken mahtavaa vihaa, tärisytti häntä äkkinäinen vapistus.
Hän seisoi silmäräpäyksen mietiskellen, epäilyksellä luoden silmänsä sinne ja tänne, ja näkyi nyt päättäneen kääntää veneensä rantaa kohden välttääksensä vaarallista koskea. Mutta tämä oli jo mahdotonta, sillä kosken kova koura oli jo ruuheen tarttunut ja veti sen vastustamattomasti alaspäin. Kauhistuen huomasi Montta yrityksensä jo myöhäiseksi.
Ja mitä ei yksikään vaara olisi aikaansaanut, sen teki nyt, Pyhäkosken pelottava voima. Kangastiko kuolema, kosken raivoavista aalloista, vai särkikö sisäinen kauhu hänen sydämensä, miten lieneekin, mutta nyt lankesi Montta ruuhessaan polville – ja rukoili;
”Suuri haltia” – rukoili Montta – ”Kuka lienetkin, jokas tätä julmaa koskea hallitset, jos päästät minun hengissä ala, niin sinulle uhraan mitä kalleinta minulla on!”
Näin rukoiltuaan hän jälleen nousi ja painoi arkkusen kiinteämmin kainaloonsa. Mutta kosken syvyydestä kuului hirmuinen jyrinä – vahvistustako se oli Montan rukoukseen vaiko varoituksen ääni?
Pyhäkoskea alas
Ruuhen pohjalla makasi karahka, pienoinen kuusi, jota Montta oli purjeen sijaan käyttänyt kulkiessaan Oulujoen suvantoja. Tämän hän sieppasi käsiinsä, heitti sen kohisevaan koskeen ja viillätti veneensä sen jälkeen. Näin ohjaten venettänsä virtaa kulkevan kuusosen jäljessä hän jo oli ihmeellisesi päässyt Pyhäkosken vaarallisten pyörteiden läpitse ja oli nyt joutunut sen viimeisen kosken niskalle, jonka, kummallakin puolella Jättiläiset istuivat.
Kummastuen Jättiläiset näkivät nämä pienen ruuhen hyppivän loiskuvissa aalloissa. Se milloin heilui aallon huipulla, milloin painui syvälle alas näkymättömäksi. Valkoinen vaahto parskui Monta pään ympäri, aallot loiskivat ruuhen ylitse, vaan ruuhi yhä kohdallaan pysyi eikä kaatunut. Nyt oli se jo tuon hirveimmän ryöpän kynsissä, vesi roiskui ja loiskui, nyt…todellakin …tuossa…ruuhi on eheänä kosken alla ja ruuhessa seisoo yhä pystyssä tuo kummallinen mies.
Kosken haltija oli lupauksensa pitänyt; – entäs Montta?
Monta lupaus kosken halijalle
Niin kauan kuin vaarallinen kulku kesti, oli Montta rakkaan jännitetyllä huomiolla seurannut tuota pienoista kuusta, joka virran kanssa kulki hänen ruuhensa edellä, eikä ollut hänellä muuta ajatusta.
Mutta tuskin oli silminnähtävä hengen vaara ohitse mennyt, niin hänen tarkka huolensa hajosi ja kasvoihin palasi jälleen tuo levottomuuden henki. Levottomuuteen sekausi nyt todellinen tuskakin.
Kun hän näki edessään olevassa hyvässä turvassa tyynemmällä vedellä kuohuvan kosken alla, kääntyivät ajatuksensa hänen ihmeelliseen pelastukseensa sekä siihen lupaukseen, jonka hän oli hädissään tehnyt.
Kosken haltialle oli hän luvannut antaa kalliimman tavaransa, mitä olikaan hänen arkkusensa,
Ja Montta alkoi tuumailla:
Mitäpä olisi hänelle enää koko elämä ilman tätä hänen kultaista tavarataan?…
Ehkei haltia huolinutkaan siitä!
… Kukapa tiesi, oliko haltia hänen lupauksensa kuullutkaan?!…Ja jos niin olikin laita, niin milloinpa tämä palkka oli annettava?
…Kenties oli täällä vielä muitakin henkeä uhkaavia koskia…?
…Kyllähän haltia vielä kerkiäisi sen vastakin saamaan!
Montta painoi arkkunsa lujemmin kainaloonsa, antoi virran vienosti viedä ruuhensa eteenpäin ja, poistaaksensa koko tuon vastemielisen ajatuksen, hän hiljaa viheltää hyräili itseksensä.
Kosken haltijan kosto
Mutta kosken haltiaa ei tämmöinen tuuma ensinkään tyydyttänyt, häntä päinvastoin suututti Monta kavaluus. Hän kosti!
Vähän matkaa kosken alapuolella oli vesipyörre, jossa puun näköinen esine pyörien kellui. Montta tunsi sen samaksi kuusoseksi, joka ennen oli ollut hänen purjeenansa ja vastikään hänen oivana oppaanansa, kosken kuohujen keskitse. Hän päätti ottaa puun ylös ruuheensa, kukapa tiesi miksi tuo vielä oli hyväksi olla.
Hän tarttui käsin puuhun, mutta vetikö samassa haltia puuta toisesta päästä, vai mitenkä lienee, mutta Montta horjahti, suin päin hän veteen pudota pulahti ja katosi arkkuineen päivineen vedenpyörteeseen.
Tyhjänä, pohja ilmoihin käännettynä, jatkoi ruuhi hiljaista kulkuansa jokea alaspäin.
Haltija otti väkivallalla mitä hänelle oli tuleva, vieläpä kuolemallakin rankaisi lupauksen rikkojaa.
Äijän ennustus
Kaiken tämän näkivät Jättiläiset, Pyhäkosken rannoilta. Mutta nyt kun mies katosi, nousi kiista heidän kesken;
Oliko tuo mies todenperäistä sanottava päässeeksi alas koskea, koska hän kumminkin hukkui?
Oliko hänen laskunsa siis se enne, josta Hiidenlinnan Äijä oli puhunut?
Jättiläiset eivät päässeen yhteiseen päätökseen, joten he menivät miehissä Hiidenlinnan ovea kolkuttamaan, jotta voitaisiin kysyä Äijältä, miten asian laita oli.
– Mutta Hiidenlinnasta ei tullut mitään vastausta. Jättiläiset päättivät mennä linnaan sisään ja näkivät Äijä-ukon makaavan hengettömänä seljällään. Sammalköysi oli hänellä kourissa – se oli nyt määränsä täyttänyt.
Jättiläisten lähtö pois Oulujoelta
Kun Jättiläiset huomasivat Äijän menneen isiensä luokse, he siitä ymmärsivät, että aika oli tullut ja että heidänkin pian oli muuttaminen maan sisään.
Pian kävikin niin, että kukin Jättiläinen meni toinen toisensa perästä sisään Hiidenlinnaan eikä palannut sieltä ikänänsä. mutta nimensä ja muistonsa he jättivät jälkeensä.
Ja uusi kansa muutti maahan, säilytti polvesta polveen entisen aikojen muistot, ja samalla kansalta voit vielä tänäkin päivänä kuulla tämänkin tarun. J.W.C.
__________________________
Tarina Montasta ja Jättiläisten lähdöstä, on mielenkiintoinen tarinallisesti mutta myös symbolisesti. Oliko 1870-luvulla kirjoitetussa tarinassa ennustus, siitä mitä Oulujoelle tulee sen sähkövoimaksi valjastamisen myötä käymään?
Tarinan mielenkiintoisuus on myös siinä, että yleensä jättiläiset ja muut ”taruolennot” kuvataan vaarallisina petoina, jotka kiusaavat ja ovat uhkana ihmiselle. Tässä tarinassa roolit ovat kuitenkin toisinpäin; Ihminen on uhkana Jättiläiselle – suurelle mahtavalle Pyhäkoskelle sekä muille koskille – ja Jättiläiset joutuvat maanpakoon ihmisten tieltä.
Näinhän se valitettavasti on! Me ihmiset olemme ympäröivän luonnon ja toinen toisemme pahimmat uhat ja tuhoajat: Me tuhoamme piittaamattomuudellamme tai lyhytnäköisyydellä ympäröivät luonnon ja ahneuksissamme pidämme kiinni ”arkkusistamme”, emmekä anna luonnolle sitä mikä luonnolle kuuluu! Arvostusta, kunnioitusta ja rauhaa!
Millaisia ajatuksia kirjoitukseni sinussa herätti? Olisiko jokin tarina, jonka haluaisit kuulla tai jonka jopa itse voisit kirjoittaa?
Giellajohka, 21.6.2018
Kaisa Hiltunen
Lähde:
Calamnius, Johan Wiktor: Pyhänkosken ensimmäinen laskija: Kansantaru Pohjanmaalta. Helsinki: Pohjalais-Osakunta: Teoksessa Joukahainen. Pohjalais-Osakunnan toimittama. Osa 7. 1873.
Tiedätkö sinä ketkä ovat tehneet Oulujoen ? Marion? Njet! Oulujoki Oy Nope, Ei sekään! No kuka sitten?
Tietysti Jättiläiset!
Jättiläiset ovat kaivaneet Oulujoen ja he ovat asuttaneet Oulujokea – pitkän, pitkän aikaa! Jättiläisiä on asunut myös Utajärvellä. Kyllä! Tämä tarina on tosi!
Minäpä kerron:
Sotkajärven keskellä on saari, jonka nimi on Korkiasaari tai toiselta nimeltään Korkeamaa. Saari nousee korkeine kallioiseinämineen nykyisestä järvestä. Saari ei ehkä enää näytä niin jylhältä, kun aikaisemmin – aikaa ennen jokien patoamista – mutta saaren seinämät ovat vieläkin suhteellisen korkeat tai ainakin jyrkät.
Hiidenlinna
Korkiasaaren oikea ja alkuperäinen nimi on Hiidenlinna ja hiisi sana viittaa Jättiläiseen. Ja jättiläiseen viittaa myös Sotkajärven Hiidenlinnakin, sillä Hiidenlinnassa asui aikanaan – Jättiläisiä.
Hiidenlinna on tarinan mukaan ollut oikea linna. Nimittäin tarina kertoo, että Hiidenlinnaan muutti, n. 2500 vuotta ennen meidän ajanlaskua, Äijä niminen Jättiläinen. Äijä oli yksi Kaleva nimisen Jättiläisen kahdestatoista pojasta. Kaikilla Kalevan pojilla oli oma linna; yksi Limingassa, yksi Kajaanissa ja muut linnat pitkin Oulujoen aluetta.
Tuohon aikaan, kun Jättiläiset asuivat Hiidenlinnassa oli Pyhäkoski mahtava, pauhuava koski. Mikä kosken nimi oli tuohon aikaan, on epäselvää! Hiidenlinna ei tuolloin sijainnut saaressa vaan se oli Pyhäkosken korkealla kallioraunamalla, joka nousi kuohuavana vedestä mustana ja totisena korkealle ilmaan.
Hiidenlinnan, Pyhäkosken vastakkainen seinämä oli niin ikään jylhä kallio, joka suorana nousi riehuvasta ryöpästä. Kuohuvan veden pinnan kohdalta aukeni kallioseinässä luolan kaltainen onkalo, jonka päällä oli kivi-penkki. Tämä penkki oli ”Jättiläisten istuin”. Tällä penkillä Jättiläisillä oli tapana istua ja jutella yli koskenpauhun, Hiidenlinnan ja muiden Pyhäkosken Hiisien, Jatulien ja Jättiläisten kanssa – kuka heitä milläkin nimellä kutsui.
Äijä siis päätti muuttaa jylhän ja kuninkaallisen Pyhäkosken varrelle ja rakentaa sinne oman linnan. Linnan rakennusmateriaaleina hän käytti harmaakivieä ja maata. Hiidenlinnan rakentamisesta on kulunut jo sen verran aikaa, että meille ei ole jäänyt ihan selkeää kuvaa siitä millainen linna oli, mutta onneksi Maanmittari Jakob Johan Wikar, teki vuonna 1739 Hiidenlinnasta kartan, jossa hän kuvaili linnaa seuraavasti:
”Vanha linna jonka jättiläinen on rakentanut muinaisina aikoina, jossa on itse perustus suurista harmaakivistä, ja vaikka se on metsittynyt voi kyllä näkyä muuri ja kaksi porttia.”
Äijä oli siis rakentanut linnoituksen ympärille muurin, joka oli jokseenkin 20 x 30 metrin kokoinen kivikehä. Muuriin hän rakensi kaksi porttia. Linnoituksen oviaukot olivat rakennettu siten, että toinen portti oli itään – auringonnousun suuntaan ja toinen portti vastaavasti länteen – auringonlaskun suuntaan. Sanotaa, että tämä rakennustapa oli varhainen tapana ymmärtää ja jäsentää maailmankaikkeuden lähimpiä naapureita.
– Näin rakentui Hiidenlinna – wanhan Äijän asunto.
Millaisia Pyhäkosken Jättiläiset olivat?
Ulkonäkö
Jättiläisistä ei ole valitettavasti jäänyt kuvia, mutta ”he, jotka ovat heitä nähneet” kertoivat, että jättiläiset olivat – luonnollisestikin – suurikokoisia. Heillä oli roikkuvat alahuulet, suuri nenä sekä ilkeä ja rujo ulkomuoto. Niin, ja erään tiedon mukaan heillä oli kädessään kuusi sormea.
Miespuoliset Jättiläiset kuvailtiin usein aika lailla rumiksi, mutta sanotaan, että naispuoliset Jättiläiset olivat usein hyvinkin kauniita ja he saattoivat mennä naimisiin jopa jumalien kanssa. Näin heistä kerrotaan!
Jättiläinen ja Jatulintarha. Turun Maarian kirkon kalkkimaalauksia.
Taidot
Jättiläisillä kerrottiin olleen yliluonnollisia kykyjä; he pystyivät kaatamaan metsää pelkällä äänellään ja heinän niittoon riitti pelkkä viikatteen hionta… Ja vahvoja he tietysti olivat, sillä kerrotaan, että he pystyivät pelkällä sormen pistolla saamaan kalliosta vettä.
Asuminen
Jos halusit nähdä Jättiläisen, niin heihin saattoi törmätä öiseen aikaan. Jättiläisten asuinsijat olivat usein kivikkoiset, luolaiset sekä synkät metsät. Vaikka Jättiläiset usein kuvataankin pelottavina olentoina, niin he olivat kuitenkin arkoja, ihmistä karttavia ja asuivat hyvin mielellään takamaissa kaukana ihmisasutuksesta.
Ruoan hankinta
Ruokansa Jättiläiset hankkivat metsästyksellä, kalastuksella ja linnustuksella. Apuna metsästyksessä heillä oli koiria, jotka olivat Jättiläisiin verrattuina pieniä eli normaalikokoisia, mutta tarkkavainuisia ja hyviä haukkumaan. Jättiläisillä saattoi olla myös muita kotieläimiä, kuten lehmiä ja hevosia, mutta tarinat kertovat Jättiläisten hevosten olleen kömpelöitä ja huonoja kyntämään.
Toiviomatkalle kohti Hiidenlinnaa
Mutta takaisn Utajärvelle ja tälle vuosituhannella.
Löytysikö Hiidenlinnasta jälkiä Jättiläisistä tai jäänteitä varsinaisesta linnasta… sitä minä päätin lähteä selvittämään…!
Hiidenlinna sijaitsee Sotkajärveltä Pälliin päin, Viiltalan talon kohdalla, tai Kukkonen‐nimisestä talosta puolisen kilometriä ylävirtaa. Utajärven kk:ltä matkaa kertyy n. 14 km.
Olin sopinut Hiidenlinnan vieressä mökkiään pitävän Toini Kuokkasen kanssa, että hän opastaa minut saarelle. Koko viikon oli ollut aurinkoinen ja kaunis kesäinen sää, mutta kun polkaisimme venhosen Sotkajärven vetehen, niin vettä satoi!
Hiidenlinna näkyi vain utuisena hahmona järven horisontissa. Täydellistä!
Päästyämme saaren lähelle huomasimme, että rantatörmässä kasvavat puut olivat kaartuneet kauas järvelle ja veneen rantautumispaikan löytäminen, korkean rantatörmän ja runsaan kasvuston takia, oli vaikeaa.
Ennen saareen on ollut maayhteys, ja linna on sijainnut niemen kärjessä. Nykyisin Hiidenlinna on rehevöityvä saari. Ihmisen kädenjälki näkyy voimakkaasti saarella, sillä saaren poikki kulkee sähkölinja, jonka takia osaa saarta on raivattu.
Saareen pääsee oikeastaan vain yhdestä kohtaan. Tällainen pieni aukko löytyy voimalinjojen kohdalta.
Tähän siis venho kiinni ja eiku kiipeämään!
Pääsin vihdoin saarelle. Katselin hetken ympärilleni… Joka puolella ryteikköä ja kasvustoa!
Mutta ne linnan rauniot… niitähän tänne tultiin ihailemaan. Vetoan tässä vaiheessa Hiidenlinnan kartan tekijään Maanmittari J. J. Wikariin, jonka mukaan: ”vaikka saari on metsittynyt, voi siellä toki nähdä muurin ja kaksi porttia.”
… ja miksi ei voisi?? Eihän Wikarin tekemän kartan ja tämän päivän välillä ole kuin vaivaiset 279 -vuotta. Ikä on vain numero… sanotaan! Siis, ei muuta kun kartta esille ja suunnistamaan!
Et gammalt slåt som en jätte opbygdt i fordna tider bwareft finnes sielfwa grundwallen af stora gråsten ock jord ock eburu det är skoggångit kan dock lickwel synas muren portar.
Valitettavasti tässä tapauksessa ikä on enemmänkin kuin numero; se on aikaa, ajan kulua, eroosiota sekä ihmisten tuhoa ja hävitystä.
Tullessani saareen minun oli pakko todeta pettyneenä, että saaresta ei löytynyt mitään merkkiä Hiidenlinnasta eikä Jättiläisistä. Saari on metsittynyt niin pahoin, että hyvä kun sieltä näkee edes järvelle.
Vaikka Hiidenlinnaa ei löytynyt, eikä Jättiläisistä näkynyt jälkeäkään – tarinat elävät. Näitä tarinoita minä kerään ja kirjoitan – ja koska oma mielikuvitukseni on sen verran vilkas, en juurikaan tarvitse todistusaineistoa pystyäkseni visioimaan jättiläisten ikiaikaisen läsnäolon. Täällä ja nyt!
Tällainen oli kotiseutumatkani kolmas kohde.
Mukavahan Hiidenlinnassa oli käydä, ja ennen kaikkea oli mukava tutustua matkakumppaniin ja oppaaseeni, Toiniin, joka kertoi minulle saareen liittyviä uskomuksia, jotka pysyköön salaisuutena!
Seuraavassa kirjoituksessani kerron siitä, miksi Jättiläiset joutuivat lähtemään Oulujoelta.
Millaisia ajatuksia kirjoitukseni sinussa herätti? Olisiko sinulla jokin mielenkiintoinen paikka, josta toivoisit että kirjoittaisin? Olisitko itse halukas kirjoittamaan jonkin tarinan blogiini? Ota rohkeasti yhteyttä!
Terveiseni
Keskikesän päivänä, 13. perjantaina, vuonna 4518 Anno Äijän
Kaisa Hiltunen
Lähdeluettelo:
Aino Merilä Julkaistu Oulun sukututkija -lehdessä 2/1993.
Calamnius, J. W. 1868: Muinais-tiedustuksia Pohjan periltä. Kirjoituksia isän-maallisista aineista, toinen jakso, 7 osa: 191-268: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki.
Huurre, M. 2003: Kalevanpojat – tarua vai totta. Kaitanen, V., Laukkanen, E. & Uotila, K.
(toim.), Muinainen Kalanti ja sen naapurit, talonpojan maailma rautakaudelta keskiajalle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki.
Hyyppönen Anna, JÄTTILÄISTEN VALTAKUNTA Jättiläistarinat osana Suomen kiinteitä muinaisjäännöksiä, Pro Gradu 2016, Oulun yliopisto.
Okkonen, J. 2003: Jättiläisen hautoja ja hirveitä kiviröykkiöitä: Pohjanmaan muinaisten kivirakennelmien arkeologiaa. Acta Universitatis Ouluensis B 52. Oulun yliopisto: Oulu.
http://www.utajarvi.fi/download.php?id=164&type=101
Kansikuva: Sotkajärvi – Hiidenlinna v. 1957. Toini Kuokkanen, omistaja.
Kartta: Maanmittari Jakob Johan Wikarin kartta Hiidenlinnasta vuodelta 1739. Käännös Ritva Nygren. Laitasaari-seuran kotisivut. Sivustolta löytyy paljon mielenkiintoista materiaalia aiheesta. Lukuoikeus vain jäsenillä.
Tänään kirjoitan viinasta ja siitä, miten Suomen kansaa on yritetty kiivaasti raitistaa.
Mennään ajassa vajaat 150-vuotta taaksepäin.
Eletään raittiusliikkeen sarastuksen kulta-aikaa, ja vuotta 1880 kun Pastori E. Bergrothin tuli Utajärvelle pitämään raittiusesitelmää. Esitelmä oli sen verran mukaansa tempaava ja tunteisiin vaikuttava, että Utajärvelle perustettiin samoin tein Raittius-seura.
Mutta kuinka kävikään… Bergroth valitteli sanomalehdessä jälkeenpäin, ettei Utajärven Raittius-seurasta sen jälkeen kuulunut yhtikäs mitään? Ilmeisesti Utajärven nuoriso ja ehkäpä jopa aikuisväestökin, jatkoi kosteaa elämäänsä sillä. 6.6.1900 voidaan lukea lehdestä seuraavaa:
” … Utajärven nuoriso elää mitä raainta ja epäsiveellisintä elämää. Kortin lyönti, viinan juonti, kiroileminen ja raakojen rekiviisujen renkutus on päässyt tavattoman suureen voimaan täkäläisten nuorten keskuudessa. Jos minne kulkee, niin kuulee hurjia ja raakoja, saastaisten viisujen renkutuksen korvissaan kaikuvan…”
Näin järkyttävä tilanne oli Utajärvellä vuonna 1900 !! rekiviisuja ja sen sellaista!
Kieltolaki
Suomeen määrättiin Kieltolaki vuonna 1919. Kieltolain tarkoituksena oli saada Suomen kansa raitistumaan. Kieltolain aikana vuosina 1919-1932 Suomessa ei saanut myydä, valmistaa, tuoda maahan, kuljettaa eikä varastoida alkoholituotteita. Viinan kotipoltto-oikeus oli viety kansalaisilta jo vuonna 1866. Alkoholin käyttö oli kuitenkin juurtunut niin syvälle kansanperinteeseen, että kansalaiset ostivat alkoholinsa laittomilta markkinoilta. Ja markkinat kukoistivat!
…ja koska ihmisten mielikuvitus on kaikkea laitonta kohtaan rajaton, alettiin kieltolaista käyttää kansa suussa sitä paremmin kuvaavaa nimistystä – Kiertolaki.
Raittiuspoliisit
Kieltolain noudattamista varten paikalliset nimismiehet värväsivät avukseen tavallisia kansalaisia raittiuspoliiseiksi. Pirtupoliisien, kuten heitä nimitettiin, tehtävänä oli ilmiantaa henkilöitä, jotka käyttivät alkoholia, valmistivat tai myivät sitä. Tehtävään valittiin vain hyvämaineisia, elämässään nuhteettomiksi ja raittiiksi tunnettuja henkilöitä. Pirtupoliisit saivat ilmiannoista pienen palkkion.
Alkoholia sai kyllä hankkia myös laillisesti, ja eräs tärkeä pirtun vähittäismyyntipaikka oli apteekki. Monet lääkärit kirjoittivat avokätisesti pirtureseptejä yskään, veren vähyyteen tai sydämen tykytykseen. Jotkut lääkärit elivät reseptikaupalla – ja kauppa kukoisti! Apteekit tienasivat lääkärien ohella hyvin. Reseptillä sai apteekista pirtun ohella viskiä, konjakkia ja viinejä, mutta ne olivat monta kertaa kalliimpia kuin pirtu.
Kieltolaki Utajärvellä
Kieltolaista huolimatta, ei myöskään Utajärvellä eletty ihan kuivin suin. Isoisäni isä, Roomari Heikki Hiltunen, ei ollut tässä mielessä mikään poikkeus, sillä hänelle tarjottiin usein viinaryyppy lossimatkan palkaksi. Roomarin vaimo Anna ei tästä tykännyt, sitäkään huolimatta, ettei Roomari lossihommissa juonut itseään humalaan. Roomarin nuhteettomuuden, ainakin näennäisen sellaisen, vahvisti myös paikallinen nimismies.
Roomarista Pirtupolliisi
Kävi nimittäin niin, että Utajärvellä toimiva nimismies tuli kerran kieltolain aikaan Roomarin juttusille. Hän jutteli ensin niitä näitä, ja kysyi sitten Roomarilta: ”Rupea sinä Roomari minulle pirtupolliisiksi! Sinä kun olet tässä lossissa niin paljon ihimisten kanssa tekemisissä, että voisit samalla kattua kuka juopottelee ja kuka kauppaa pirtua. Tee listaa, ja merkitte ylös kaikki syntipukit, niin minä voin sitten sakottaa! Minä maksan sinulle siitä rahhaa!”
Roomari ei viitsinyt ryhtyä nimismiehen kanssa väittelemään, myötäili vaan.
Ja tulihan niitä nimismiehelle ilmiannettavia lossille harva se päivä, kuka enempi ja kuka vähempi päissään…
Aikaa kului ja eräänä päivänä nimismies tuli lossirantaan Roomaria tapaamaan. Hän kysyi Roomarilta raittiuspoliisin työn menestymisestä: ”Ookko saanu listaa? Oliko kukkaan ryypiskelly, ketä voisi sakottaa?” Roomari katsoi nimismiestä ja sanoi hänelle:
”Kyllä niitä oli moniaita nimiä tullu listaan, va jos ne antoivat hyviä ryyppyjä, niin minä pyyhin niien nimen listasta pois… nii että nyt ei oo yhtään nimmee listassa!”.
Eihän se Roomari ikinä pirtupoliisiksi oikeasti ryhtynyt – kunhan vaan tapansa mukaan leikitteli nimimiehen kanssa. Hän oli sellainen ”konna puhuja”.
Roomari jatkoi kuitenkin vielä nimismiehen kiusoittelua, sillä hän meni jonkin ajan kuluttua nimismiehen luona käymään ja pyysi tältä ihan virallista vapautusta raittiuspoliisin tehtävistä, sillä:
” Ehän minä jaksa ennää toimia pirtupolliisina, ku kaikki on jatkuvasti ryypyjä tyrkyttämässä!”
Tällainen oli yhden kiertolain aikaisen pirtupolliisin tehtävän nousu ja tuho. Ei ollut hääppönen – mutta ei myöskään tarvinnu janoon nääntyä!
Toisaalta, ei se kieltolain valvonta jäänyt pelkästää yhden vääräleukasen lossimiehen tehtäväksi, sillä Utajärvellä kieltolain noudattamiseen oli valjastettu myös paikkakunnan suojeluskuntalaiset – enempi tai vähempi mieluinen tehtävä heillekin!
Tällaisia, ja muita enempi ja vähmpi kosteita tarinoita, olen kirjoittanut Roomarin elämästä ja lossimiesten työstä kertovaan kirjaani.
Millaisia ajatuksia kirjoitukseni sinussa herätti? Olisiko sinulla joitain mojovia tarinoita entisiltä ajoilta?
Oulujoen varrelta
Eino Leinon päivänä, Anno Domini 2018
Kaisa Hiltunen
Lähteet: Aamuairut nro 1, 1889, Raittiuden ystävien äänenkannattaja 1889, Raittius pohjanmaalla.
Asser ja Tauno Hiltusen haastattelut
Duadecim 2012, 2445-52
Hiltunen, Kaisa: Roomari – Tarinoita Utajärven Laitilan lossista vuosina 1874-1956, 2017.
Kaiku no 129. 6.6.1900
Kaleva 20.7.1949
http://www.kirjastovirma.fi/oilinginvarrelta/utajarven_suojeluskunta
Kuva: Takavarikoituja pirtutorpedojen kärkiosia soudetaan ulkosaaresta. v. 1932. Kymeenlaakson museo. Finna-kuvapalvelut.
Kyselin utajärveläisiltä vinkkejä mielenkiintoisista paikoista, joista minun kannattaisi kirjoittaa tähän kotiseutuaiheiseen blogiini. Ajatuksenani oli perehtyä paremmin paikallishistoriaan ja tutustua tarinoihin, joita menneiden aikojen ihmisitä ja paikoista kerrotaan. Mitä kummallisempi tarina, sitä parempi.
Utajärvi on pieni paikkakunta. Nykyään täällä asuu vajaat 3000 ihmistä. Utajärvellä on aina oltu innokkaita historian tutkijoita ja tarinoiden keräilijöitä, joten mitään uutta tarinaa en oleta löytäväni. Kirjoittelen tätä blogia pääasiassa omaksi ilokseni, mutta jos joku paikallinen tai paikkakunnalla vieraileva henkilö lähtisi blogini innoittamana käymään jossain kirjoittamassani paikassa, niin se olisi hienoa!
Maijan kivi
Turistimatkani toiseksi kohteeksi päätyi kivi! Sepä mielenkiintoista! Ketäpä ei kivet kiinnostaisi!! HA!
No, ei kiinnosta ei, mutta jos kiveen liittyy edes jonkinlainen tarina, niin minua kiinnostaa. Tässä tarinassa mennään yli 100 vuotta ajassa taaksepäin ja tarina kuuluu näin:
Elettiin Suomen sodan aikoihin vv. 1808-1809 Pohjois-Pohjanmaalla, Utajärven kunnassa, jos se nyt oli kunta vielä tuohon aikaan… mutta på omrodet nyt ainakin. Suomi kuului Ruotsin kuningaskuntaan, Vuonna 1807 oli Venäjä alkanut vehkeillä Ranskan kanssa ja vehkeilyn seurauksena Ranska antoi Venäjälle suostumuksensa Suomen valtaukseen. Venäjän tehtävänä oli Suomeen hyökkäämällä pakottaa Ruotsi liittymään mannermaasulkemukseen, kauppasaartoon, jolla Ranska olisi voinut vahvistaa asemaansa merivalta Britanniaa vastaan.
Sodan seurauksena Suomesta tuli osa Venäjän suurta keisarikuntaa. Sellainen oli Suomen kohtalo tuohon aikaan – välillä oltiin osa itää ja sitten taas länttä.
Miten tämä liittyy siihen kiveen, josta ajattelin kertoa. No, ei mitenkään! Tämä on vaan tällaista ajankuvausta ja tekstin täytettä, koska varinainen tarina on niin lyhyt!
Palataan tarinassa kuitenkin takaisin Utajärvelle ja Niskankylään.
Tarina Maijan kivestä
Niskankylällä oli suuri talo, jonka nimi oli Korhola. Kuten tuohon aikaan oli tapana, talossa oli lehmiä, joita kesäisin vietiin metsäniityille ruohoa syömään. Lehmiä kuljetti niityille paimen. Joka aamu paimen vei karjan metsäniityille ja toi ne illalla takaisin taloon lypsettäväksi.
Korholassa oli tuohon aikaan piikana Maija niminen tyttö. Maija oli toiminut koko kesän paimentyttönä ja kuten muinakin aamuina, lähti Maija eräänä kesäisenä aamuna paimeneen. Maija siis keräsi karjalauman kokoon ja lähti matkaan. Sonnit ja lehmät, hiehot ja vasikat, kulkivat kaikki sulassa sovussa Maijan opastuksella kohti laitumia.
Maijan karjalaumassa oli kuitenkin yksi varsin äkkipikainen ja vihainen sonni. Maijan ja lauman ollessa niityllä, oli sonni vihastunut ja alkanut tuuppia Maijaa suurilla terävillä sarvillaan. Maija oli säikähtänyt sonnia, joka ei suostunut tottelemaan, vaan vimmastui vaan entisestään Maijan yrityksistä saada sonni rauhoittumaan.
Maija raukka ei nähnyt muuta mahdollisuutta, kun lähteä juoksemaan. Maija oli juossut niityltä metsään ja sonni juoksi perässä. Maijan tultua metsään hän näki edessään suuren kiven. Hän juoksi sitä kohti ja kiipesi kauhuissaan kiven päälle. Sonni oli ollut hänen kintereillään, mutta nyt Maija oli turvassa.
Tai niin Maija luuli… mutta sonnipa ei rauhoittunutkaan, vaan tarinan mukaan se oli vahtinut tyttö niin kauan, että tämä oli menehtynyt janoon ja nälkään.
Toisen, ehkäpä todennäköisemmältä tuntuvan version mukaan, samainen sonni ruhjoi sarvillaan kiven päälle turvaan yrittävää Maijaa niin pahoin, että Maija päästyään viimeisillä voimillaan kiven päälle, menehtyi saamiinsa ruhjeisiin ja hänet löydettiin kiven päältä kuolleena.
Mistä Maijan tarina kertoo?
Surullinen tarina, mutta ei liene mitenkään harvinainen tuohon aikaan. Jos nyt ei ihan sonni tappanut, niin susia ja ilveksiä piti ainakin pelätä.
Tarinaa lukiessani huomaan kuitenkin ihmetteleväni, että mitä erityistä Maijan tarinassa on, että se vielä sadan vuoden jälkeen muistetaan?
Mielestäni tarinasta ei tee ihmeelliseksi tarina itsessään – vaan kivi, jonka päälle Maija kuoli, sillä kivi on edelleen Niskankylällä ja se on tunnistettavissa.
Kivi on noin metrin korkuinen siirokivilohkare, ja se erottuu tasaisesta kivettömästä kangasmaastosta suhteellisen hyvin. Eikä siinä vielä kaikki, vaan kun kiven lähelle astelee voi tasaisen kiven päältä huomata mukulakivistä rakennetun kookkaan ristin. Risti on muodostettu pienistä kivistä, jotka eivät ole sammaloituneet, kuten varsinainen siirtolohkare on.
Ristikuvion muodostavat kivet ovat pysyneet hyvässä järjestyksessä yli vuosisadan ajan. Kiviristi on ollut välillä kapeampi ja välillä vahvempi. Kivet eivät ole sammaloituneet, joten näyttää siltä, että kiviristiä jatkuvasti huollettaisiin.
Kiveä on alettu kutsua nimellä Maijan kivi, ja utajärveläisten keskuudessa kuuluu sanonta, että
”kirous kohtaa sitä joka ei osaa kunnioittaa Maijan kiven kiviristiä”.
Jos kulkija ei tunne perinnetarinaa Maijan kivestä, hän varmaankin jää miettimään, mitä kansan keskuudessa kuoleman merkiksi ymmärretty ristikuvio kiven päällä tarkoittaa.
Mitä Maijan kivi symboloi?
Voisiko olla, että kivi tai tarina kivessä ollut poliittinen vertauskuva siitä, miten piskuinen Suomen kansa oli jatkuvasti suurvaltojen alisteinen pelinappula: ”Iso sonni tappoi pienen nälkäisen ja janoisen paimentytön?” Kiviristin huoltamisella haluttiin pitää yllä uskoa, että Suomen kansa vielä pääsisi rauhaan.
Vai liittyikö kiven huoltaminen johonkin muinaisuskontoon, jota vielä tuohon aikaan, ainakin joissain muodoissa, saatettiin harjoittaa?
Vai olisiko kyse jostain muusta?
Oli miten oli. Maijan tarina on joko totta tai legendaa. Kirkonarkistoista ei ole löytynyt vahvistusta tälle muistitiedolle; ei tiedetä, oliko Maija paimentamassa Korholan, Oilingin, Poutiaisen vaiko Kettulan talon karjaa. Maijoja näiden kaikkien talojen piikatytöissä on ollut, mutta sopivaa kuolin merkintää kirkonkirjoista ei ole löytynyt. Vuonna 1985 kuollut Kajaani-yhtiön piiripäällikkö Väinö Oilinki kirjoitti muistiin katoamassa olevaa kotiseututietoa syntymäkylästään, Utajärven Niskankylästä. Tämä tarina perustuu hänen muistiinpanoihinsa mitkä on koostettu Kirjastovirman julkaisuun.
Reittiopas Maijan kivelle
Aja Utajärveltä Kajaanin suuntaan tietä numero 22. Käänny Utasen voimalaitokselle.
Utasen voimalaitoksen jälkeen käänny oikealle Niskankyläntielle.
Aja Niskankyläntietä 2,5 km. Kun tulet kohtaan, jossa on tienviitta oikealle Mäkivainiontie – niin olet oikeassa paikassa. Et kuitenkaan käänny oikealle vaan vasemmalle. Vasemmalla maamerkkinä punainen postilaatikko!
Aja tämä sillan yli, mutta jää ihailemaan maisemia!
Oikealla Oilinginoja
ja vasemmalla Naamanjoki Hieno on!
Aja eteenpäin, ja eteenpäin ja eteenpäin … noin puolitoista kilometriä…kunnes tulet tällaiseen paikkaan. Jos olet päätynyt vanhan kettutarhan pihaan, niin olet mennyt jo paikan ohi.
Tässä on siis Maijan kivi.
Ja ethän unohda vanhaa utajärveläistä uskomusta, jonka mukaan –
”kirous kohtaa sitä joka ei osaa kunnioittaa Maijan kiven kiviristiä”.
siis – hiljennyt ja kuuntele!
Toivottavasti löysit perille! Minut paikalle ohjasi Maila Mustonen. Kiitos hänelle avusta!
Millaisia ajatuksia kirjoitukseni sinussa herätti? Olisiko sinulla jokin mielenkiintoinen paikka, josta toivoisit että kirjoittaisin? Olisitko itse halukas kirjoittamaan jonkin tarinan blogiini? Ota rohkeasti yhteyttä!
Terveiseni Oulujoen varrelta
Pekan päivänä, Anno Domini 2018
Kaisa Hiltunen
Kohde: Maijan kivi
Paikka: Utajärvi, Niskankylä
Lähdeluettelo: Pekka Oilinki: http://www.kirjastovirma.fi/oilinginvarrelta/maijan_kiven_salaisuus
Kansikuva: Valokuvaaja Daniel Nyblin: Tyttö paimenessa, 1892. Kansallisgallerian arkistokokoelmat
Rompsien Oulujokea ylävirtaan
Kaikki me tiedämme, kuinka vaativaa 107 kilometrin pituisen Oulujoen laskeminen on aikanaan ollut. Laskumiesten työstä on kerrottu lukuisia upeita kertomuksia ja heidän ammattitaitoaan on kunnioitettu ja ihailtu. Eikä syyttä!
Myös minun lähisuvussani on ollut Oulujoen laskumiehiä; mahtavan ja pelätyn Pyhäkosken, valan tehneitä laskumiehiä. Lähisukuuni luen tässä yhteydessä isoisän isoisän Gaabriel Gaabrielinpoika Ristiniemen (s. 1828), josta avioliiton myötä tuli Kaaperi Hiltunen. Kaaperilla oli viisi veljeä, jotka kaikki olivat vahvoja ja rotevia Oulujoen Pyhäkosken laskumiehiä. Laskumiesten veri virtaa siis minussakin – vahvana ja sykkivänä. Tuskin kykenen nukkumaan öisin, kosken kuohujen kohistessa suonissani.
En kuitenkaan kirjoita tässä blogissa laskumiesten työstä, vaan pyrin johdattelemaan tekstini varsinaiseen aiheeseen, joka liittyy möljiin ja rompsimiseen!
Kunmpikaan noista sanoista, ei vielä pari vuotta sitten tarkoittanut minulle yhtikäs mitään… tai jos nyt ihan rehellisiä ollan, niin en tiennyt kyseisten sanojen olemassa olosta, saati sitten niiden merkityksestä.
Möljä – mikä se oikein on?
Oulujoen tervasoutajat rompsimassa ylävirtaan v. 1896. Kaleva 22.7.2017
Oli laskumiesten työ sitten kuinka kunnioitettavaa tahansa, niin koskenlaskua olisi luonnollisestikin mahdotonta tehdä ilman veneitä. Tämän johtopäätöksen voi myös minun kaupunkilaiset aivoni tehdä.
Veneillä laskettiin Kajaanista Oulujokea pitkin alas, mutta pitihän ne veneet jonkun, hyvä tavaton, tuoda Oulusta sinne myös takasin. Miten tämä sitten tehtiin?
Tässä kohtaan on ehkä oleellista huomauttaa, että puhuessani koskiveneistä, tervasoutajista tai Oulujoen matkailuveneistä, niin puhun elämästä Oulujoella 1800-luvulla. Tervasoutua on toki ollut jo 1500-luvusta lähtien, mutta kiivain jokivene sesonki elettiin 1860-luvun paikkeilla, jollon myös kansallisronanttinen aate toi yliopisto- ja kulttuuriväkeä Kainuun seudulle ja Oulujoelle.
Tiereitistö – jonkinlainen kärrypolku nyt vähintään – kulki tuohon aikaan Oulusta Kajaaniin, mutta junaliikenne saatiin muun muassa Oulusta Utajärvelle vasta vuonna 1927. Veneet siis kuljetettiin pääosin samaa reittiä, kuin mitä pitkin ne tulivat alas – eli vastaviraan Oulujokea pitkin ylös – Alamailta ylämaille, kuten tuohon aikaan oli tapana sanoa.
Kuten nykyään, myös 1800-luvulla ”business is business”, eli vaikka tuolloin arvostettiin Oulujoen ja Kainuun salojen aitoutta, sekä alueen luonnonmukaisuutta osana suomalaista kansallisperintöä, heijastui vaurastumisen haaveet myös koskenlaskussa. Koskia ruopattiin, jotta kulku nopeutuisi ja tavaraa saataisiin vietyä enemmän sekä nopeammin kaupunkeihin markkinoille. Tosin, ruoppauksella oli myös joestaan elantonsa saaneiden näkökulmasta humanistinenkin puoli, eli sillä pyrittiin lisäämään koskenlaskun turvallisuutta.
Ruoppauksen yhteydessä, joesta nostettuja kiviä kasattiin joen pientareelle, veneiden kuljettamista helpottamaan. Näitä kivisiä ylösnousuteitä alettiin kutsua kivi- tai rantamöljiksi.
Möljät rakennettiin latomalla (kylmämuuraamalla) se luonnonkivistä, lohkokivistä, muotoon hakatuista kivistä tai erilaisista näiden yhdistelmistä. Kivi- ja maatäytteinen möljä vahvistettiin sivuiltaan kiviverhouksella. Tarvittaessa rakennetta tukevoitettiin raudoituksella.
Rompsien Oulusta Vaalaan
Oulujoen laskeminen Vaalasta Ouluun kesti jokseenkin puoli päivää, mutta sitten alkoi 2-3 päivää kestävä veneiden raahaaminen alamailta ylämaille.
Veneiden veto Oulujokea ylös oli voimia kysyvää puuhaa. Sekä miehet että naiset kiskoivat veneitä möljää pitkin. Vahvimmat miehet tai naiset ottivat manilla- tai hamppuköyden olalleen ja vetivät venettä, yhden pidellessä pitkällä sauvalla venettä loitolla rannasta. Tätä sauvaa kutsuttiin rompsiksi, ja itse toimituksesta käytettiin nimitystä ”rompsiminen” ja rompsia pitelevää miestä kutsuttiin rompsimieheksi. Rompsi oli vitsarenkaalla kiinnitetty veneen keulaan.
Reitti Oulusta Vaalaa kohti lähti Pokkisenväylältä. Hupisaaret ohitettiin sitkaasti, kunnes Lasaretin saaren kohdalla saatettiin sauvoa venettä eteenpäin. Hupisaarten jälkeen ohitettiin Kosteperä ja Maltoniemi. 1860-luvulla joen pientareille ei oltu vielä rakennettu möljiä ja valitettavan monta miestä putosi veteen ja hukkui. Madekosken yläpuolelle päästiin sauvomalla ja sitten olikin jo aika pyrkiä yöksi rannan taloihin.
Seuraavana päivänä tultiin Muhokselle. Muhosjokea sauvottiin 7‐8 km Syväykseen, jossa vene nostettiin hevosrattaille. Uljasta Pyhäkoskea ei voinut nousta rompsien, vaan sen kohdalla kuljetettiin veneet hevosella Syväyksestä Ojalaan. Veneen kuljetus kesti 4–5 tuntia ja sitä varten oli varsinaisia hevosmiehiä, jotka perivät rahaa 2–2,50 mk veneeltä.
Matka jatkui taas sauvoen, kunnes Niskanjoella taas etsittiin yöpymispaikkaa. Kolmantena päivänä urakkana oli Niskakosken nousu ja niin Oulun ‐ kävijä oli taas Vaalassa.
Veneenvetäjä sai vetää niin, että nenä liki maata viilsi, kädet olivat rakoilla, jalkojen alla kivet olivat epätasaisia, märän niljakkaita, köysi hiersi hartioilla ja koko selässä nahan vereslihalle. Kirjailija Ilmari Kianto mainitsee nähneensä veneenvetäjän, jolla viimeisen kosken päälle päästessä oli saappaistaan jäljellä enää varret.
Tervaveneitä viedään maalla. I.K.Inha (kuv.). Museoviraston kuvakokoelmat
Sotkakosken möljä
Kun Voimalaitosten myötä veden pinta Oulujoessa nousi vuosikymmeniä sitten, jäivät möljät vedenpinnan alle – paitsi Sotkalla. Sotkakoskea ei enää ole, eikä möljästäkään ole enää jäljellä kuin sammaloitunut ja pajukkoinen muisto -mutta siellä se möljä kuitenkin vielä on.
Reittiohjeet Sotkan möljälle
Sotkan möljälle ei ole opaskylttiä missään, joten olen tähän laittanut ohjeet joiden avulla toivottavasti löydät perille.
Aja Utajärveltä kohti Oulua n. 7 km. Käänny Valtatie 22:n kohdalta Alakyläntielle.
Reitti Sotkalle kulkee läpi kiemuraisen soratien, jossa on kissanpennun pään kokoisia kiviä. En suosittele matkaa polkupyörällä taitettavaski, sillä oma pyörä meinasi hajota hirveessä rytkeessä ja välillä pyörää piti taluttaa, ettei kumit olisi puhjenneet.
Ajele Alakylätietä pitkin kohti ”uutta” tasoristeystä. Ennen hautausmaalle pääsi suhteellisen suoraan, mutta nyt pitää tehdä melkoinen mutka uuden tasoristeyksen kautta.
Tie hautausmaalle kulkee ikään kuin pihapiirin läpi, mutta tämä lienee ainoa tie hautausmaalle, ja kaiketi ihan virallinen sellainen. Kokonaismatka Utajärveltä Sotkalle on 8,3 km.
Sotkan hautausmaan portti on tässä – Ken tästä kulkee, saa kaiken toivonsa heittää – No, ei nyt ihan! Astu siis hautausmaalle ja lähde siis kävelemään suoraan hautausmaan läpi.
Suosittelen kuitenkin tutustumaan hautausmaahan, sillä hautausmaat ovat mielenkiintoisia!
Seurakunta ei ole antanut lupaa laittaa hautausmaan päätyyn porttia, jonka kautta möljälle pääsisi näppärästi. Käsitykseni mukaan serakunnasta ei kuitenkaan ole kielletty läpikulkua, mutta kukin pomppikoon aitojen yli omalla vastuullaan.
Möljälle pitää siis mennä ”kiipeämällä” aidan yli. Lähde sitten seuraamaan polkua joka viettää vasemmalle.
Jos tässä vaiheessa vielä haaveilet näkeväsi tämän sivun yläkuvassa olevan avaran kivirakennelman komeine koskimaisemineen, niin jätä haaveesi tähän! Nyt!
…sillä, kun olet kävellyt vähän matkaa pusikkoista metsäpolkua pitkin hyttysten inistessä korvissasi, niin oikealla on jyrkkä mäki alas, joka näyttää tältä…
Tämä kuva on otettu jo mäen alta. Eli tänne pääsee joko vyörymällä suoraan painovoiman avulla kohti rantaa, tai kulkemalla polkuun rakennettuja kivisiä ”portaita pitkin” ja kääntymällä portaista oikealle.
Tarkkanäköinen voi havaita polussa ylevät kiviportaat!!
Päästyäsi ryteikköön voit alkaa hahmotella kivikkoa, joka löytyy pusikon keskeltä. Tämän houkuttelevan maisemakuvauksen jälkeen, jos vielä koet palavaa halua jatkaa matkaa niin …
Voilá! Je vous présente le möljä!! Saanen esitellä teille Möljä!
Palanen Oulujoen historiaa on siis tässä!
Sadat ihmiset ovat kulkeneet tästä tuulessa, auringon paahteessa, sateessa tai tyynellä säällä ja kiskoneet jokiveneitä Oulujokea pitkin ylös… jotta laskumiehet pääsevät taas viemään tervaa ynnä muuta tavaraa Ouluun ja extreme matkailuun hurahtaneita koskimatkailijoita Kajaanista Ouluun.
Tällainen halkaisijaltaan parinkymmenen sentin levyinen rautainen veneiden kiinnitys rengas löytyi möljältä. Mikä lie sen nimi onkaan??
Rengas on ilmeisesti laitettu kivikkoon, jotta veneet saatiin kiinnitettyä, etteivät ne päässeet valumaan alavirtaan kosken mukana takaisin Ouluun… tai todennäköisesti ne olisivat törmänneet viimeistään Pyhäkoskella kallioon ja hajonneet pirstaleiksi.
Lopuksi
Tällainen on siis Utajärvellä sijaitseva Sotkakosken möljä, tai jäänne siitä. Suosittelen tutustumaan paikkaan ja fiilistelemään mennyttä aikaa. Mitä enemmän me ymmärrämme esivanhempiemme elämää täällä Oulujoella, sitä paremmin me ymmärrämme nykyistä elämää, niin se vaan on!
Herättikö kirjoitukseni ajatuksia? Kuulisin mieluusti millaisiin aatoksiin tekstini ja kuvani sinut kuljetti!
Terveiseni Oulujoen varrelta
juhannusaattona, Herran vuonna 2018
Kaisa Hiltunen
Kohde: Sotkankosken möljä.
Sotkan hautausmaa, Simintie 4, Utajärvi
Lähdeluettelo:
Click to access Lumman_lenkki.pdf
http://akp.nba.fi/wiki;veneenvetom%C3%B6lj%C3%A4
http://www.utajarvi.fi/download.php?id=167&type=101http://www.kirjastovirma.fi/oulujoki/tervansoutu
http://www.kirjastovirma.fi/oulujoki/koskenlasku
Entinen Oulujoki: Historiikkia ja muistitietoja. Oulujoki Oy (julk.). Joutsen Median Painotalo Oy. Oulu 2013
tarinoita utajärveltä 
Kävijäkommentit