Tänään kirjoitan viinasta ja siitä, miten Suomen kansaa on yritetty kiivaasti raitistaa.

Mennään ajassa vajaat 150-vuotta taaksepäin.

Eletään raittiusliikkeen sarastuksen kulta-aikaa, ja vuotta 1880 kun Pastori E. Bergrothin tuli Utajärvelle pitämään raittiusesitelmää. Esitelmä oli sen verran mukaansa tempaava ja tunteisiin vaikuttava, että Utajärvelle perustettiin samoin tein Raittius-seura.

Mutta kuinka kävikään…  Bergroth valitteli sanomalehdessä jälkeenpäin, ettei Utajärven Raittius-seurasta sen jälkeen kuulunut yhtikäs mitään? Ilmeisesti Utajärven nuoriso ja ehkäpä jopa aikuisväestökin, jatkoi kosteaa elämäänsä sillä. 6.6.1900 voidaan lukea lehdestä seuraavaa:

 ” … Utajärven nuoriso elää mitä raainta ja epäsiveellisintä elämää. Kortin lyönti, viinan juonti, kiroileminen ja raakojen rekiviisujen renkutus on päässyt tavattoman suureen voimaan täkäläisten nuorten keskuudessa. Jos minne kulkee, niin kuulee hurjia ja raakoja, saastaisten viisujen renkutuksen korvissaan kaikuvan…”

Näin järkyttävä tilanne oli Utajärvellä vuonna 1900 !! rekiviisuja ja sen sellaista!

Kieltolaki

Suomeen määrättiin Kieltolaki vuonna 1919. Kieltolain tarkoituksena oli saada Suomen kansa raitistumaan. Kieltolain aikana vuosina 1919-1932 Suomessa ei saanut myydä, valmistaa, tuoda maahan, kuljettaa eikä varastoida alkoholituotteita. Viinan kotipoltto-oikeus oli viety kansalaisilta jo vuonna 1866. Alkoholin käyttö oli kuitenkin juurtunut niin syvälle kansanperinteeseen, että  kansalaiset ostivat alkoholinsa laittomilta markkinoilta. Ja markkinat kukoistivat!

…ja koska ihmisten mielikuvitus on kaikkea laitonta kohtaan rajaton, alettiin kieltolaista käyttää kansa suussa sitä paremmin kuvaavaa nimistystä – Kiertolaki.

 Raittiuspoliisit

Kieltolain noudattamista varten paikalliset nimismiehet värväsivät avukseen tavallisia kansalaisia raittiuspoliiseiksi. Pirtupoliisien, kuten heitä nimitettiin, tehtävänä oli ilmiantaa henkilöitä, jotka käyttivät alkoholia, valmistivat tai myivät sitä. Tehtävään valittiin vain hyvämaineisia, elämässään nuhteettomiksi ja raittiiksi tunnettuja henkilöitä. Pirtupoliisit saivat ilmiannoista pienen palkkion.

Alkoholia sai kyllä hankkia myös laillisesti, ja eräs tärkeä pirtun vähittäismyyntipaikka oli apteekki. Monet lääkärit kirjoittivat avokätisesti pirtureseptejä yskään, veren vähyyteen tai sydämen tykytykseen. Jotkut lääkärit elivät reseptikaupalla – ja kauppa kukoisti! Apteekit tienasivat lääkärien ohella hyvin. Reseptillä sai apteekista pirtun ohella viskiä, konjakkia ja viinejä, mutta ne olivat monta kertaa kalliimpia kuin pirtu.

Kieltolaki Utajärvellä

Kieltolaista huolimatta, ei myöskään Utajärvellä eletty ihan kuivin suin. Isoisäni isä, Roomari Heikki Hiltunen, ei ollut tässä mielessä mikään poikkeus, sillä hänelle tarjottiin usein viinaryyppy lossimatkan palkaksi. Roomarin vaimo Anna ei tästä tykännyt, sitäkään huolimatta, ettei Roomari lossihommissa juonut itseään humalaan. Roomarin nuhteettomuuden, ainakin näennäisen sellaisen, vahvisti myös paikallinen nimismies.

Roomarista Pirtupolliisi

Kävi nimittäin niin, että Utajärvellä toimiva nimismies tuli kerran kieltolain aikaan Roomarin juttusille. Hän jutteli ensin niitä näitä, ja kysyi sitten Roomarilta: ”Rupea sinä Roomari minulle pirtupolliisiksi! Sinä kun olet tässä lossissa niin paljon ihimisten kanssa tekemisissä, että voisit samalla kattua kuka juopottelee ja kuka kauppaa pirtua. Tee listaa, ja merkitte ylös kaikki syntipukit, niin minä voin sitten sakottaa! Minä maksan sinulle siitä rahhaa!”

Roomari ei viitsinyt ryhtyä nimismiehen kanssa väittelemään, myötäili vaan.

Ja tulihan niitä nimismiehelle ilmiannettavia lossille harva se päivä, kuka enempi ja kuka vähempi päissään…

Aikaa kului ja eräänä päivänä nimismies tuli lossirantaan Roomaria tapaamaan. Hän kysyi Roomarilta raittiuspoliisin työn menestymisestä: ”Ookko saanu listaa? Oliko kukkaan ryypiskelly, ketä voisi sakottaa?” Roomari katsoi nimismiestä ja sanoi hänelle:

”Kyllä niitä oli moniaita nimiä tullu listaan, va jos ne antoivat hyviä ryyppyjä, niin minä pyyhin niien nimen listasta pois… nii että nyt ei oo yhtään nimmee listassa!”.

Eihän se Roomari ikinä pirtupoliisiksi oikeasti ryhtynyt – kunhan vaan tapansa mukaan leikitteli nimimiehen kanssa. Hän oli sellainen ”konna puhuja”.

Roomari jatkoi kuitenkin vielä nimismiehen kiusoittelua, sillä hän meni jonkin ajan kuluttua nimismiehen luona käymään ja pyysi tältä ihan virallista vapautusta raittiuspoliisin tehtävistä, sillä:

” Ehän minä jaksa ennää toimia pirtupolliisina, ku kaikki on jatkuvasti ryypyjä tyrkyttämässä!”

Tällainen oli yhden kiertolain aikaisen pirtupolliisin tehtävän nousu ja tuho. Ei ollut hääppönen – mutta ei myöskään tarvinnu janoon nääntyä!

Toisaalta, ei se kieltolain valvonta jäänyt pelkästää yhden vääräleukasen lossimiehen tehtäväksi, sillä Utajärvellä kieltolain noudattamiseen oli valjastettu myös paikkakunnan suojeluskuntalaiset – enempi tai vähempi mieluinen tehtävä heillekin!

Tällaisia, ja muita enempi ja vähmpi kosteita tarinoita, olen kirjoittanut Roomarin elämästä ja lossimiesten työstä kertovaan kirjaani.

Millaisia ajatuksia kirjoitukseni sinussa herätti? Olisiko sinulla joitain mojovia tarinoita entisiltä ajoilta?

Oulujoen varrelta

Eino Leinon päivänä, Anno Domini 2018

Kaisa Hiltunen

Lähteet: Aamuairut nro 1, 1889, Raittiuden ystävien äänenkannattaja 1889, Raittius pohjanmaalla.

Asser ja Tauno Hiltusen haastattelut

Duadecim 2012, 2445-52

Hiltunen, Kaisa: Roomari – Tarinoita Utajärven Laitilan lossista vuosina 1874-1956, 2017.

Kaiku no 129. 6.6.1900

Kaleva 20.7.1949

http://www.kirjastovirma.fi/oilinginvarrelta/utajarven_suojeluskunta

Kuva: Takavarikoituja pirtutorpedojen kärkiosia soudetaan ulkosaaresta. v. 1932. Kymeenlaakson museo. Finna-kuvapalvelut.