Edellisessä julkaisussani kerroin Jättiläisistä; miltä he näyttivät, miten he elivät ja asuvat.

Tässä kirjoituksen luettuasi, sinä tiedät miksi Jättiläiset joutuvat lähtemään pois Oulujoelta.

Tarina lienee monelle tuttu, mutta kertaus on opintojen äiti. Tämä teksti on kopioitu lähes sellaisenaan sen alkuperäisestä julkaisusta, jonka Johan Wiktor Calamnius julkaisi vuonna 1873 teoksessa Joukahainen.

Pyhäkosken Jättiläiset

Eräänä valoisana kesäyönä, Pyhäkosken Jättiläiset istuskelivat kosken molemmin puolin ja jutustelivat keskenään. Toiset Jättiläiset istuivat kivisillä istuimilla ja toiset seisoivat Hiidenlinnan vierteillä. Niin väkevä oli, näet, näiden ääni, että heidän tavallinenkin pakinansa kuului yli, kosken pauhunnan.

Jättiläiset olivat selvästi huolissaan. He aavistivat jotain pahaa…

Pyhäkosken puolella olevat Jättiläiset ketoivat, että vanha Äijä, joka piti Hiidenlinnassa asuntoansa, oli alkanut käyttäytyä todella oudosti. Hän ei liikkunut linnastaan enää missään, huokaili ja mittaeli köyttänsä, jota hän kelasi sammaleista, mitkä linnan seinissä kasvoivat.

Jättiläiset ketoivat edelleen, että Äijä oli toistelevan itsekseen:

”että köysi koht´siltään oli mittansa täyttävä, ja silloinpa oli se aika tuleva, jolloin uusi kansa oli muuttava maahan asumaan ja vanhain asujainten olisi pakeneminen maan sisään. Tämän merkiksi oli outo mies pian laskeva tuota pyhää koskea ensimmäisenä alas.”

Äijä siis pelkäsi, että Jättiläisten aika on Oulujoella ohi ja että uusi kansa on tulossa valloittamaan heidän maat. Näistä tämmöisistä Jättiläiset juttelivat keskenänsä – pahoilla mielin, mikä epäillen, mikä uskoen.

Tarina Pyhäkosken ensimmäisestä laskijasta

Niin kuitenkin kävi, että levenevän aamukoitteen puna-valossa vene ilmaantui Pyhäkoskelle ja kulki riehuvaa vauhtia koskea alas. Veneen perässä seisoi ihminen. Jättiläiset eivät miestä tunteneet, mutta tarina kertoo, että miehen nimi oli Montta.

Tämän nähdessään Jättiläiset kiljuivat ääneen, ja siinä samassa Hiidenlinnan syvyydestä kuului vanhan Äijän – syvä huokaus.

Montta

Monet sanoivat hänen olleen Venäläisen, toiset Lappalasen. Mitkä arvelivat häntä Turjalaiseksi, mitkä Karjalaiseksi.

Montta oli mustaverinen, tavallisen pitkä mies, varreltansa pitemminkin solakka kuin lihava. Hänen tukkansa oli musta ja tuuheat silmäripset ympäröitsivät hänen tummanruskeat silmänsä, jotka levottomasti mutta samalla alakuloisesti katselivat ympärilleen. Silmäkuoppia varjoeli suuret, mustat ja leveät kulmakarvat, jotka nenän ympärillä, jotka nenän yläpuolella yhtyivät. Kasvojen uurteet osoittivat kummallista mielialojen sekaannusta: niissä oli levottomuutta ja vakaisuutta, pelkoa ja uskaliaisuutta, hyvyyttä ja viekkautta, huolimattomuutta ja huolta ja kevytmielisyyttä ja ankaruutta.

Kuka oli Montta?

Montta oli kummallinen mies, joka oli kaikki vedet kulkenut, kaikki kosket laskenut. Jensisei-joen valtavat kosket, Wienan tyynet suvannot, Äänisjärven kuohut Aallokkaan vaahtopäät aallot, Araljärv ja Wienanmeri.

Mutta kaikista näistä vaaroista oli Montta itsensä pelastanut; itsensä – pienen arkkusensa, jonka hän kaikkialla kantoi muassaan likistettynä vasempaan kainaloonsa. Ilman tätä arkkustansa ei oltu häntä koskaan nähty. Jos kulki taikka istui, seisoi taikka makasi, valvoi taikka nukkui – aina, aina vain oli arkkunen hänen kainalossaan.

Mitä arkkunen sisälsi?

Tätäpä ei kenkään tietänyt. Muutamat arvelivat siinä olevan hopeata, kultaa ja kalliita kiviä; muutamat miettivät, että siinä oli kultaa tekevä mylly. Toiset taas tiesivät, että arkku oli noitakaluja täynnä, jotka Monttaa suojelivat ja hänen pelastivat hengenvaaroista. Mikä tiesi, että siinä säilytettiin naisen sydän; mikä taas, että siinä oli kaksi ihmis-silmää.

Montan rukous

Montta oli tällä erää kulkenut Oulujoen vesiä, kulkenut laveita Oulujärven selkiä ja ilman pelotta laskenut Oulujoen suuria koskia. Mutta kun hän tuli Pyhäkosken niskaan ja havaitsi kosken mahtavaa vihaa, tärisytti häntä äkkinäinen vapistus.

Hän seisoi silmäräpäyksen mietiskellen, epäilyksellä luoden silmänsä sinne ja tänne, ja näkyi nyt päättäneen kääntää veneensä rantaa kohden välttääksensä vaarallista koskea. Mutta tämä oli jo mahdotonta, sillä kosken kova koura oli jo ruuheen tarttunut ja veti sen vastustamattomasti alaspäin. Kauhistuen huomasi Montta yrityksensä jo myöhäiseksi.

Ja mitä ei yksikään vaara olisi aikaansaanut, sen teki nyt, Pyhäkosken pelottava voima. Kangastiko kuolema, kosken raivoavista aalloista, vai särkikö sisäinen kauhu hänen sydämensä, miten lieneekin, mutta nyt lankesi Montta ruuhessaan polville – ja rukoili;

”Suuri haltia” – rukoili Montta – ”Kuka lienetkin, jokas tätä julmaa koskea hallitset, jos päästät minun hengissä ala, niin sinulle uhraan mitä kalleinta minulla on!”

Näin rukoiltuaan hän jälleen nousi ja painoi arkkusen kiinteämmin kainaloonsa. Mutta kosken syvyydestä kuului hirmuinen jyrinä – vahvistustako se oli Montan rukoukseen vaiko varoituksen ääni?

Pyhäkoskea alas

Ruuhen pohjalla makasi karahka, pienoinen kuusi, jota Montta oli purjeen sijaan käyttänyt kulkiessaan Oulujoen suvantoja. Tämän hän sieppasi käsiinsä, heitti sen kohisevaan koskeen ja viillätti veneensä sen jälkeen. Näin ohjaten venettänsä virtaa kulkevan kuusosen jäljessä hän jo oli ihmeellisesi päässyt Pyhäkosken vaarallisten pyörteiden läpitse ja oli nyt joutunut sen viimeisen kosken niskalle, jonka, kummallakin puolella Jättiläiset istuivat.

Kummastuen Jättiläiset näkivät nämä pienen ruuhen hyppivän loiskuvissa aalloissa. Se milloin heilui aallon huipulla, milloin painui syvälle alas näkymättömäksi. Valkoinen vaahto parskui Monta pään ympäri, aallot loiskivat ruuhen ylitse, vaan ruuhi yhä kohdallaan pysyi eikä kaatunut. Nyt oli se jo tuon hirveimmän ryöpän kynsissä, vesi roiskui ja loiskui, nyt…todellakin …tuossa…ruuhi on eheänä kosken alla ja ruuhessa seisoo yhä pystyssä tuo kummallinen mies.

Kosken haltija oli lupauksensa pitänyt; – entäs Montta?

Monta lupaus kosken halijalle

Niin kauan kuin vaarallinen kulku kesti, oli Montta rakkaan jännitetyllä huomiolla seurannut tuota pienoista kuusta, joka virran kanssa kulki hänen ruuhensa edellä, eikä ollut hänellä muuta ajatusta.

Mutta tuskin oli silminnähtävä hengen vaara ohitse mennyt, niin hänen tarkka huolensa hajosi ja kasvoihin palasi jälleen tuo levottomuuden henki. Levottomuuteen sekausi nyt todellinen tuskakin.

Kun hän näki edessään olevassa hyvässä turvassa tyynemmällä vedellä kuohuvan kosken alla, kääntyivät ajatuksensa hänen ihmeelliseen pelastukseensa sekä siihen lupaukseen, jonka hän oli hädissään tehnyt.

Kosken haltialle oli hän luvannut antaa kalliimman tavaransa, mitä olikaan hänen arkkusensa,

Ja Montta alkoi tuumailla:

Mitäpä olisi hänelle enää koko elämä ilman tätä hänen kultaista tavarataan?…

Ehkei haltia huolinutkaan siitä!

… Kukapa tiesi, oliko haltia hänen lupauksensa kuullutkaan?!…Ja jos niin olikin laita, niin milloinpa tämä palkka oli annettava?

…Kenties oli täällä vielä muitakin henkeä uhkaavia koskia…?

…Kyllähän haltia vielä kerkiäisi sen vastakin saamaan!

Montta painoi arkkunsa lujemmin kainaloonsa, antoi virran vienosti viedä ruuhensa eteenpäin ja, poistaaksensa koko tuon vastemielisen ajatuksen, hän hiljaa viheltää hyräili itseksensä.

Kosken haltijan kosto

Mutta kosken haltiaa ei tämmöinen tuuma ensinkään tyydyttänyt, häntä päinvastoin suututti Monta kavaluus. Hän kosti!

Vähän matkaa kosken alapuolella oli vesipyörre, jossa puun näköinen esine pyörien kellui. Montta tunsi sen samaksi kuusoseksi, joka ennen oli ollut hänen purjeenansa ja vastikään hänen oivana oppaanansa, kosken kuohujen keskitse. Hän päätti ottaa puun ylös ruuheensa, kukapa tiesi miksi tuo vielä oli hyväksi olla.

Hän tarttui käsin puuhun, mutta vetikö samassa haltia puuta toisesta päästä, vai mitenkä lienee, mutta Montta horjahti, suin päin hän veteen pudota pulahti ja katosi arkkuineen päivineen vedenpyörteeseen.

Tyhjänä, pohja ilmoihin käännettynä, jatkoi ruuhi hiljaista kulkuansa jokea alaspäin.

Haltija otti väkivallalla mitä hänelle oli tuleva, vieläpä kuolemallakin rankaisi lupauksen rikkojaa.

Äijän ennustus

Kaiken tämän näkivät Jättiläiset, Pyhäkosken rannoilta. Mutta nyt kun mies katosi, nousi kiista heidän kesken;

Oliko tuo mies todenperäistä sanottava päässeeksi alas koskea, koska hän kumminkin hukkui?

Oliko hänen laskunsa siis se enne, josta Hiidenlinnan Äijä oli puhunut?

Jättiläiset eivät päässeen yhteiseen päätökseen, joten he menivät miehissä Hiidenlinnan ovea kolkuttamaan, jotta voitaisiin kysyä Äijältä, miten asian laita oli.

– Mutta Hiidenlinnasta ei tullut mitään vastausta. Jättiläiset päättivät mennä linnaan sisään ja näkivät Äijä-ukon makaavan hengettömänä seljällään. Sammalköysi oli hänellä kourissa – se oli nyt määränsä täyttänyt.

Jättiläisten lähtö pois Oulujoelta

Kun Jättiläiset huomasivat Äijän menneen isiensä luokse, he siitä ymmärsivät, että aika oli tullut ja että heidänkin pian oli muuttaminen maan sisään.

Pian kävikin niin, että kukin Jättiläinen meni toinen toisensa perästä sisään Hiidenlinnaan eikä palannut sieltä ikänänsä. mutta nimensä ja muistonsa he jättivät jälkeensä.

Ja uusi kansa muutti maahan, säilytti polvesta polveen entisen aikojen muistot, ja samalla kansalta voit vielä tänäkin päivänä kuulla tämänkin tarun. J.W.C.

__________________________

Tarina Montasta ja Jättiläisten lähdöstä, on mielenkiintoinen tarinallisesti mutta myös symbolisesti. Oliko 1870-luvulla kirjoitetussa tarinassa ennustus, siitä mitä Oulujoelle tulee sen sähkövoimaksi valjastamisen myötä käymään?

Tarinan mielenkiintoisuus on myös siinä, että yleensä jättiläiset ja muut ”taruolennot” kuvataan vaarallisina petoina, jotka kiusaavat ja ovat uhkana ihmiselle. Tässä tarinassa roolit ovat kuitenkin toisinpäin; Ihminen on uhkana Jättiläiselle – suurelle mahtavalle Pyhäkoskelle sekä muille koskille – ja Jättiläiset joutuvat maanpakoon ihmisten tieltä.

Näinhän se valitettavasti on! Me ihmiset olemme ympäröivän luonnon ja toinen toisemme pahimmat uhat ja tuhoajat: Me tuhoamme piittaamattomuudellamme tai lyhytnäköisyydellä ympäröivät luonnon ja ahneuksissamme pidämme kiinni ”arkkusistamme”, emmekä anna luonnolle sitä mikä luonnolle kuuluu! Arvostusta, kunnioitusta ja rauhaa!

Millaisia ajatuksia kirjoitukseni sinussa herätti? Olisiko jokin tarina, jonka haluaisit kuulla tai jonka jopa itse voisit kirjoittaa?

Giellajohka, 21.6.2018

Kaisa Hiltunen

 

Lähde:

Calamnius, Johan Wiktor: Pyhänkosken ensimmäinen laskija: Kansantaru Pohjanmaalta. Helsinki: Pohjalais-Osakunta: Teoksessa Joukahainen. Pohjalais-Osakunnan toimittama. Osa 7. 1873.